Tähän blogin alkuun olisi kai viisasta hieman valoittaa sitä mutkikasta polkua joka minut abessinialaisen luokse johti. Olen aina halunnut kissaa, mutta lapsuudenkodissa äiti on painokkaasti sanonut että meille ei kissaa tule. Sen sijaan sinne tuli koira, Mandi. Mandi oli hetken myös minun koiranani kun omilleni tänne Ouluun muutin, mutta viime talvena kun lähdin vaihtoon Skotlantiin Mandi muutti isäni luokse omakotitaloon sivukylälle viettämään rauhallisia eläkepäiviä.
Sitten kun vaihto alkoi olla loppusuoralla niin tuntui siltä että kotiin on lemmikki saatava ja nyt se on oltava kissa-merkkinen. Siitä sitten kuvia ja nettiä selaillessa päädyin siamilaiseen ja löysinkin hyvän kasvattajan. Sähköposteja vaihdeltiin hetki, ja sinne oli jopa pentuja juuri syntynyt. Valitettavasti yhtään suklaanaamiopoikaa ei ollut tullut, joten en ihan heti lähtenyt varaamaan pentua. Kesä meni setvitellessä ja heinäkuun korvilla kävin pentuja vellomassa. Vaikka pennut olivat ylisuloisia, niin hieman sohvan alla kyräilevät emot arveluttivat, vaikka kasvattaja vakuuttikin että normaalisti ovat ihan seurallisia neitejä.
Samalla reissulla myös selvisi että näyttelytason tyttöjä ei ehkä ole tarpeeksi minulle asti, kun astutuksessa käytetyn kollin omistaja halusikin kaksi tyttöä itselleen. Sijoitukseen olisi ehkä yksi tyttö ollut mutta tulimme siihen tulokseen että Hämeenlinna on Oulusta aika kaukana.
Jätimme kuitenkin asian vielä hautumaan. Sitten töissä minulle tuli juttukeikka raakaruokintaa harrastavaan kissakotiin, ja
Porokista vinkattiin että Riinalta löytyisi koti missä on abessinialaiskissoja ja jopa pentuja joita raakaruokitaan. Siihen mennessä en hirveästi ollut abyistä kuullut, InCatin foorumilta lähinnä somalien (abyjen pitkäkarvainen "sisarrotu") kuvia olin ihastellut. Kun pääsin paikan päälle ja eteisessä vyöryi vastaan riistanvärinen karvapallo niin myytyhän minä olin siinä paikassa. Samoin myös aikuiset kissat hurmasivat tassun käänteessä, etenkin hurmuri-Hinni joka kiepsahti heti syliin kehräämään.
Riina muisti mainostaa että pennut ovat kaikki vielä varaamatta. Siinä sitten pari viikkoa mietin asiaa (ja töissä tiirailin kuvaajan ottamia söpöäkin söpömpiä kuvia), etsin tietoa abyistä ja koko ajan enemmän ja enemmän varmistui tunne että tässä se nyt olisi sittenkin. Viime viikolla sitten laitoin Annelle sähköpostia, varmana siitä että kaikki pennut ovat menneet, ja sain yllätyksekseni vastauksen että varaamatta ovat! Riemu oli aikaslailla rajatonta.
Nyt vain sitten pitää opetella tosiaan uusi maailma, tänään kävin siihen jo hieman tutustumassa Mustissa&Mirrissä, samoin kuin eilen kuolasin raapimapuita
Zooplussan sivuilla. Ehkä jo ensi viikolla uskaltaa lähteä shoppailemaan!
